Josif Stalin
Wikipedia
| Neuvostoliiton johtaja | |
|---|---|
| Varapresidentti | {{{varapresidentti}}} |
| Virassa | 1924 – 5. maaliskuuta 1953 |
| Edeltäjä | V. I. Lenin |
| Seuraaja | Georgi Malenkov |
| Syntymäaika | 21. joulukuuta 1879 |
| Syntymäpaikka | Gori, Gruusia (nyk. Georgia) |
| Kuolinaika | 5. maaliskuuta 1953 |
| Kuolinpaikka | Moskova, Neuvostoliitto |
| Puolue | {{{puolue}}} |
| Puoliso | {{{puoliso}}} |
Josif Vissarionovitš (oik. Džugašvili) Stalin ('josʲɪf vʲɪssʌrʲɪ'onəvʲɪʨ ʤugʌʃ'vʲilʲɪ 'stalʲɪn) (
kuuntele ääntämys?, ven. Ио́сиф Виссарио́нович (Джугашви́ли) Ста́лин, georgiaksi იოსებ ჯუღაშვილი, Ioseb Džugašvili, virallinen syntymäpäivä 21. joulukuuta (9.12. vanhaa lukua) 1879 Gori, Gruusia, kuoli 5. maaliskuuta 1953, Moskova, oikea syntymäaika 6. joulukuuta (vanhaa lukua) 1878), vallankumousnimeltään Josif Stalin, oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen toinen puoluesihteeri ja Vladimir Leninin seuraaja Neuvostoliiton johdossa, maailman pitkäaikaisin diktaattori, sekä stalinistisen ideologian luoja ja kehittäjä. Stalin oli yksi maailmanhistorian tunnetuimmista kansanmurhaajista, hänen toimestaan järjestettiin vähemmistökansallisuuksien etnisiä vainoja, toisinajattelijoiden puhdistuksia ja satunnaisiakin surmatöitä. Hänen toimestaan menetti henkensä miljoonia ihmisiä joko murhattuina tai hengenvaarallisiin olosuhteisiin pakotettuina.
Stalinin etunimen kirjoitusasu ei ole suomen kielessä täysin vakiintunut. Standardin SFS 4900 mukainen translitteraatio on Iosif Stalin, ja sitä käytetään lähinnä tieteellisissä julkaisuissa. Yleiskieleen on vakiintunut muoto Josif Stalin, ja sitä voidaan pitää suomalaistettuna hallitsijannimenä. Vanhemmissa kirjoituksissa käytetään muotoa "Josef Stalin", mutta sitä on pidettävä vanhentuneena. Englannin kielessä käytetään tavallisimmin muotoa Joseph Stalin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nuoruus
Stalin syntyi Gorin kaupungissa Gruusiassa (nyk. Georgia) suutari Vissarion (Beso) Ivanovitš Džugašvilin ja Jekaterina Georgijevnan perheeseen. Stalinin lapsuus oli rankka, ja hän joutui usein näkemään nälkää. Juoppo isä tiettävästi pahoinpiteli häntä ja hänen äitiään Jekaterinaa usein. Isän väkivaltainen käyttäytyminen on omiaan ollut luomassa pohjaa pojan julmuudelle hänen myöhemmissä elämänvaiheissaan. Vissarion (Beso), myöhemmin Stalin lähetettiin äidin toivomuksesta 11-vuotiaana opiskelemaan ortodoksisen kirkon papiksi, mutta sosialistinen vallankumouksellisuus vei miehen pois uralta. Jekaterina olisi toivonut, että hänen pojastaan olisi tullut harras ortodoksikristillinen Jumalaan uskova pappi. Toisin kuitenkin kävi. Hänen sanotaan menettäneen uskonsa tutustuttuaan liberaaliteologiaa käsitteleviin kirjoihin.
[muokkaa] Nousu valtaan
Vuonna 1899 Stalin erotettiin pappisseminaarista ja hän siirtyi toimimaan Leninin bolševikkipuolueen tehtäviin Kaukasukselle. Stalin oli tuolloin mukana erinäisissä bolševikkipuolueen aseellisissa operaatioissa, järjestäen mm. pankkiryöstöjä puolueen toiminnan rahoittamiseksi. Vuosien 1902 ja 1917 välillä hänet vangittiin ja karkotettiin Siperiaan useaan otteeseen.
Hänen olennaisin kirjallinen tuotoksensa tältä ajalta on Marxismi ja kansallisuuskysymys. Bolševikkipuolueessa häntä pidettiinkin kansallisten vähemmistöjen (lyh. natsmen) kysymyksiin erikoistuneena, ja 1912 hänet valittiin puolueen keskuskomiteaan. Stalin käytti maanalaisen toiminnan vuosina peitenimeä Koba. Stalin (ven. 'teräksinen') vakiintui käyttöön vasta myöhemmin.
Venäjän sisällissodassa Stalin toimi bolševikkihallinnon kansallisuusasian kansankomissaarina ja bolševikkipuolueen hallinnollisissa tehtävissä. Vuonna 1922 Stalin nousi bolševikkipuolueen pääsihteeriksi, virkaan, jota tuolloin pidettiin lähinnä rutiininomaisena hallinnollisena tehtävänä, mutta josta Stalin muokkasi Neuvostoliiton tärkeimmän johtotehtävän. Leninin kuoltua 1924 puolueen sisällä käynnistyi valtataistelu jossa Stalin pääsi voitolle Trotskin ja Buharinin johtamista suuntauksista
Bolševikkipuolueessa odotettiin alkuun yleisesti, että vallankumous leviäisi pian kaikkialle maailmaan tai ainakin Eurooppaan. Vallankumousyritykset mm. Saksassa, Italiassa ja Unkarissa vuosina 1919–1920 kuitenkin epäonnistuivat, ja Puola torjui Puna-armeijan etenemisen 1920. Tämän vuoksi Stalin alkoi kehitellä omaa teoriaansa sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa, Neuvostoliitossa, ja hylkäsi siihenastisen ajatuksensa pikaisesta maailmanvallankumouksesta, jota Trotski kannattajineen puolusti.
Älystään tunnettu Trotski aliarvioi Stalinia todetessaan, että tämä oli "mitätön keskinkertaisuus". Stalin osasi peittää valtapyrkimyksensä, ja vähitellen kaikessa hiljaisuudessa rakentamansa hallintokoneiston kontrollin avulla Stalinin onnistui 1920-luvun loppuun mennessä voittaa Trotski ja muut vastustajansa ja nousta sekä Neuvostoliiton että Kominternin johtoon.
Trotski karkotettiin maanpakoon 1929, ja hänet murhattiin myöhemmin Meksikossa päävihollisensa määräyksestä. Stalinin leppymättömyyttä kuvastaa Trotskin läheisten kokema vaino, joka jatkui tämän kuoleman jälkeenkin, jopa Neuvostoliiton ulkopuolella. Muut Stalinia kritisoineet bolševikkipuolueen johtohenkilöt, mm. Nikolai Buharin, Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev taipuivat hyväksymään Stalinin johtoaseman, mutta heidät teloitettiin 1930-luvun lopulla näytösoikeudenkäyntien jälkeen.
[muokkaa] Valtakausi
Stalinin johdolla 1920-luvun markkinahenkisempi NEP-talouspolitiikka korvattiin talousuudistusohjelmalla, joka muutti Neuvostoliiton talouden viisivuotissuunnitelmiin perustuvaksi, investoi huomattavasti raskaan teollisuuden rakentamiseen ja pakkokollektivisoi maatalouden, muuttaen pieniin yksityisviljelmiin perustuneen maatalouden kokeiluksi, jossa merkittäviä yksiköitä olivat sovhoosit ja erityisesti suuret kolhoosit (1929). Kollektivisointi herätti laajaa vastarintaa ja nälänhädän, joista Stalin syytti kulakkeja eli ”varakkaita talonpoikia”, joita ammuttiin ja lähetettiin Gulagiin kapitalistisina pettureina. Koska kulakit myös ryöstelivät ja sabotoivat kolheeseja, se kovensi kulakkeja vastaan käytettyjä keinoja. Samaan aikaan toteutettiin "kulttuurivallankumous", suuri propagandakampanja. Nuoret komsomolilaiset vallankumoukselliset lähetettiin maaseudulle julistamaan sosialismia paikallisille asukkaille. Maataloustuotteiden hintojen pitäminen matalalla oli edellytys sille, että teollistuminen pääsi nopeasti vauhtiin.
Stalinin valtakauden turvallisuuskoneiston poliittisiin vastustajiin suuntaamat väkivaltaiset toimenpiteet huipentuivat 1930-luvun puolivälissä aloitettuihin "puhdistuksiin". Erityisen vainoharhaiseksi Stalin muuttui Leningradin puoluesihteerin Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1934. Koska Neuvostoliitossa toimi lukuisa joukko saksalaisten, suomalaisten ym. vakoojia, joita kaikkia oli mahdoton saada selville, Stalin alkoi nähdä vihollisia, sabotöörejä ja vakoojia sielläkin missä heitä ei todellisuudessa ollut. Samalla Stalin apulaisineen puhdisti puoluekoneistoa ja yhteiskuntaa ideologisista (todellisista ja kuvitelluista) vihollisista. Näytösoikeudenkäynneissä lukuisille vanhoille puna-armeijan upseereille ja vanhoille bolševikeille langetettiin kuolemantuomioita. Nimekkäimpiä puoluelinjaa edustaneita uhreja olivat Lev Kamenev, Grigori Zinovjev ja Nikolai Buharin sekä sotilasjohtajista huippulahjakkaana upseerina pidetty marsalkka Mihail Tuhatševski. Tuomittujen neuvostoupseerien mahdollisia yhteyksiä esimerkiksi Saksan johtajiin ei ole vieläkään selvitetty.
Miljoonia ihmisiä ammuttiin, salamurhattiin, lähetettiin vankileireille Siperiaan, tai he katosivat yksinkertaisesti jäljettömiin. Pelkästään maatalouden pakkokollektivisointia seuranneessa nälänhädässä kuoli noin seitsemän miljoonaa ihmistä vuosina 1930–1933. Eri arvioiden mukaan vuosien 1929–1939 kokonaisväestönmenetys oli noin 15–20 miljoonaa henkeä.
Myös tuhannet Neuvostoliittoon paenneet tai muuttaneet suomalaiset kommunistit menettivät henkensä, yleensä "suomalaisen porvariston vakoojiksi" syytettyinä. Esimerkiksi Suomen kansalaissodan aikainen kansanvaltuuskunnan johtaja ja SKP:n pitkäaikainen puheenjohtaja Kullervo Manner vangittiin 1930-luvulla saaden aluksi kymmenen vuoden työleirituomion "luokkavalppauden herpaantumisesta" mutta kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Kuolema "kansanvihollisena" kohtasi monia muitakin SKP:n ja Karjalan työkansan kommuunin johtoon kuuluneita suomalaisia, mm. Kustaa Roviota ja Edward Gyllingiä.
Puhdistuksiin liittyivät laajat väestönsiirrot, joissa Neuvostoliiton etnisiä väestöjä siirreltiin maan osista toisiin; siirrettyihin kuuluivat muun muassa tataarit, kalmukit, inguušit, tšetšeenit, Volgan saksalaiset, inkeriläiset, Karjalan työkansan kommuunin suomalaiset ja monet muut kansat. Kaikki nämä olivat kansoja, joiden poliittisista johtajista enemmistö oli tukenut Venäjän sisällisodassa valkoista osapuolta. Näiden kansojen enemmistön voitiin myös katsoa voivan liittoutua Natsi-Saksan tai jonkin muun maahantunkeutujan kanssa sopivassa tilaisuudessa.
Stalin myös rakensi ympärilleen valtavan henkilökultin, jonka näkyvimpiä ilmauksia oli Stalingradin kaupungin nimeäminen sekä massiivinen diktaattorille omistettujen patsaiden, maalausten ja taideteosten tuotanto. Lavrenti Berijan nousu marraskuussa 1938 turvallisuuselinten johtoon merkitsi sitä, että teloituksia ei enää tarvittu yhtä paljon kuin ennen, koska nyt panostettiin entistä enemmän ilmiantojärjestelmän kehittämiseen.
Toisessa maailmansodassa Stalin onnistui kuitenkin mobilisoimaan äärimmilleen Neuvostoliiton voimavarat ja selviytyi lopulta voittajaksi. Stalin laajensi Neuvostoliiton valtapiirin Itä-Eurooppaan. Länsi-Euroopan mallin mukaista monipuoluejärjestelmää, jota ei kylläkään monessa Itä-Euroopan maassa ollut ennenkään ollut käytössä, ei sallittu. Askel askeleelta nämä maat liitettiin "sosialistiseen leiriin" käyttämällä hyväksi muun muassa salaista poliisia ja vastustajien vähittäistä eliminoimista. Neuvostoliitto aloitti myös ydinase- ja vetypommiohjelmat Yhdysvaltain ydinasemonopolin murtamiseksi.
Stalinin kuoltua keväällä 1953 käytiin kabineteissa lyhyt mutta intensiivinen valtataistelu, jossa olennaisin siirto oli salaisen poliisin pään Lavrenti Berijan likvidoiminen neuvostojohtajan seuraajaehdokkaana ja ilmeisenä stalinistisen politiikan jatkajana. Neuvostoliiton johtajaksi nousseen Georgi Malenkovin seuraaja Nikita Hruštšov kumosi monien Stalinin ajan terrorista kärsineiden tuomiot ja käynnisti NKP:n XX puoluekokouksessa 1956 puolueen sisäisen kritiikin, jossa Stalinin ympärille rakennettu henkilökultti purettiin ja vallan väärinkäyttöä arvosteltiin. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin. Myöhemmin se poistettiin sieltäkin.
Stalin-kultin purkaminen ei sujunut ongelmitta. Näkyvimmät konfliktit koettiin neuvostovallan alaisessa ns. Väli-Euroopassa vuonna 1953 itäisessä Berliinissä puhjenneiden työläismellakoiden ja etenkin vuonna 1956 Unkarissa koetun kansannousun muodossa. Molemmat liikehdinnät neuvostoarmeija kukisti aseellisesti.
Käsite stalinismi tuli tarkoittamaan kommunististen puolueiden dogmaattista ja usein neuvostomyönteistä suuntausta tai ryhmittymää.
[muokkaa] Diktaattorina
Stalin ei ollut koskaan Neuvostoliiton virallinen valtionpäämies, mutta käytännössä ylin valta oli Stalinilla. Stalinin diktatuurin aikana Neuvostoliitto valloitti kaikki Venäjän keisarikuntaan kuuluneet alueet lukuun ottamatta Suomea. Suomen itärajaa kylläkin siirrettiin länteen päin.
Stalinin diktatuuri "kukoisti" 1940-luvulla, jolloin Neuvostoliitto, muiden liittoutuneiden mukana, kukisti muun muassa natsi-Saksan. Liitouneiden jaettua Saksan Neuvostoliitto valvoi Saksan demokraattisen tasavallan (Itä-Saksan) politiikkaa ja käytännössä hallitsi valtiota. Neuvostoliitto hallitsi tällä tavoin käytännössä myös lähes kaikkia muita itäblokin maita.lähde?
Stalin on maailmanhistoriassa kaikkien aikojen pitkäaikaisin ja vaikutusvaltaisin diktaattori. Hän pysyi vallassa elämänsä loppuun saakka.
[muokkaa] Stalin ja Suomi
Stalin piileskeli tsaarivallan ohranaa Suomessakin ja tapasi Leninin ensi kertaa Tampereella. Historiantutkijat ovat arvioineet, nauttiko maamme mahdollisesti jonkinlaista erityisasemaa neuvostodiktaattorin mielessä, ja aprikoineet vaikuttiko se osaltaan esimerkiksi päätökseen jättää yrittämättä lopullisesti Suomen miehitystä toisessa maailmansodassa. Tiettävästi Stalin antoi tunnustusta suomalaisten sotilaalliselle kyvylle etenkin talvisodassa, ja hän piti Suomen marsalkka Mannerheimia kunniakkaana vastustajana ja sotapäällikkönä.
[muokkaa] Stalinismi
- Pääartikkeli: Stalinismi
Stalinistinen talousmekanismi perustui raskaan teollisuuden korostamiseen, suunnitelmatalouteen ja määrätietoiseen infrastruktuurin parantamiseen. Tämä talousjärjestelmä – joka perustui monilta osin pakkotyöhön – onnistui nostamaan Neuvostoliiton taloudelliseen kasvuun, jota joskus esitetään maailmanhistorian nopeimmaksi. Stalinin taloudellisten uudistusten johdosta agraarivaltainen Neuvostoliitto kiri huomattavasti kiinni teollistuneiden valtioiden tuotannollista etumatkaa. Tämä oli todennäköisesti yksi tärkeä syy siihen, että Neuvostoliitto kykeni torjumaan kansallissosialistisen Saksan hyökkäyksen ja toisen maailmansodan jälkeen levittämään kommunistisen puolueen johtaman yhteiskuntajärjestelmän Itä-Eurooppaan.
Stalinismin maine varsinkin kapitalistien ja heidän kannattajiensa keskuudessa on enimmäkseen hyvin huono. Neuvostoliitossa stalinistinen järjestelmä turvautui joukkomurhiin, joukkokarkotuksiin ja muuhun väkivaltaan pyrkiessään hävittämään toisinajattelun, niskuroinnin ja Josif Stalinin henkilöön kohdistuvan vastustuksen ruohonjuuritasoa myöten. Neuvostoliiton turvallisuuselinten toimenpiteissä "kansanvihollisia" vastaan menehtyi nykykäsityksen mukaan useita miljoonia ihmisiä. Myös muissa kommunististen puolueiden johtamissa maissa stalinistisiksi luonnehditut hallitukset syyllistyivät ainakin vastustajiensa mielestä erityisen vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Romaniassa ja Albaniassa stalinistiseksi luonnehdittu järjestelmä pysyi vallassa 1980-luvulle saakka. Pohjois-Koreassa sellaisen on katsottu olevan vallassa nykyisinkin.
[muokkaa] Stalinin perintö
Noustuaan pääsihteeriksi Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin diktatuurin Kommunistisen puoleen XX puolekokouksessa vuonna 1956 ja sanoi hänen "käyttäneen valtaansa väärin". Leonid Brežnevin noustua Neuvostoliitossa valtaan 1960-luvulla Stalinin saavutuksia pidätyttiin arvostelemasta ja etenkin hänen panostaan natsi-Saksan lyömisessä korostettiin.
[muokkaa] Stalinin henkilökultti
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin
V. I. Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajaksi. Muutama kuukaisi Lenin kuoleman jälkeen, huhtikuussa 1924, hän piti Sverdlovin yliopistossa luentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin kirjana Leninismin perusteet. Luennoissaan hän esitti, että puolueella ja sen johtajistolla oli historiallinen velvollisuus säilyttää ja puolustaa kaikkia Leninin vallankumousellisia näkemyksiä. 1920-luvun lopulta alkaen termiä vožd alettiin käytää yksin Stalinista, josta oli tullut Leninin kaltainen "johtaja ja opettaja". Stalin kuvattiin Leninin uskolliseksi oppilaaksi ja seuralaiseksi ja lehdissä ja muussa propaganda-aineistossa heidän kuviaan julkaistiin vierekkäin. Hitaasti poliittinen ikonografia alkoi kuitenkin muuttua: kun vielä 1920-luvulla Lenin esitettiin usein kuvissa etualalla ja Stalin taustalla, 1930-luvulla heitä alettiin kuvata rinnakkain ja lopulta 1930-luvun puolenvälin jälkeen Lenin saatetiin esitettää enää taustalla julisteessa tai haamumaisena hahmona hymyilemässä seuraajalleen, joka oli vallannut tilan kuvien etualalla.
Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Vielä 1920-luvulla kirjallisuudessa saattoi esiintyä kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta 1930-luvulla kaikki kirjallinen ilmaisu oli kesytetty persoonallisuuskultin palvelukseen. Kirjallinen sykofantismi oli saavuttanut vuosikymmenen puoleenväliin mennessä sellaiset mittasuhteet, että elokuussa 1936 Izvestija-lehden pääkirjoituksessa todettiin ilmeisen rehellisesti: "kirjailijat eivät enää tiedä, mihin sinua verrata, eikä runoilijoilla enää ole riittävästi kielellisiä helmiä sinun kuvaamiseksesi". Hallinnon eri tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 1940-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi Stalinskin, Stalinogorskin, Stalinbadin, Stalinskin, Stalinogradin, Stalinisin ja Stalinaoulin kaupungit. Vuonna 1937 ehdotettiin Moskovan uudelleen nimeämistä Stalinodariksi tai Stalindariksi (Stalinin lahjaksi) ja kalenterin muuttamista siten, että ajanlasku alkaisi Stalinin syntymästä. Nämä ehdotukset olivat liikaa Stalinille, joka kielsi molemmat. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina Stalin-kulttia pyrittiin hieman rajoittamaan, koska puolueessa ryhdyttiin pelkäämään, että se alkaisi kääntyä itseään vastaan. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja suunnitellen Hitlerin tappiota.
Virallisen Stalin-kultin taakse käytkeytyi monenlaisia ihmisten henkilökohtaisia motiiveja kannattaa kulttia ja kyyniset opportunistit ja todelliset uskovaiset käyttäytyivät usein samalla tavoin. Tukemalla virallista kulttia saatettiin edistää omaa asemaa puolueapparaatissa tai erityisesti 1930-luvun suurten puhdistusten aikana pyrkiä turvaamaan henkiinjääminen. Puoleen tavoitteena oli myös kohdistaa poliittisten päätösten, kuten pakkokollektivisoinnin, aikaansaaman nälänhädän tai v. 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen synnyttämä kansan vihamielisyys pois Stalinista. Monet neuvostokansalaiset myös kieltäytyivät sankarinpalvonnasta, mutta monet, kuten runoilija Osip Mandelštam ja säveltäjä Dmitri Šostakovitš, joutuivat oman turvallisuutensa vuoksi toimimaan kultin edellyttämällä tavalla. Mandelštamin vaimo kertoi myöhemmin, että kun runoilija kirjoitti vuonna 1937 teosta Oodi Stalinille, tämä joutui "virittämään itsensä tieten tahtoen kuin soittimen ja antamaan periksi joukkohypnoosille". Ainoa runoilija, joka esitti avointa kritiikkiä diktaattoria kohtaan ennen tämän kuolemaa, Naum Mandel, säästyi teloitukselta, koska viranomaiset pitivät häntä hulluna.
Neuvostoliiton kansallishymniä, joka sisälsi säkeen Ja Stalinin johdolla taistoissa, työssä / me kasvoimme kuntohon sankarityön, esitettiin vuoteen 1977 saakka vain soitinversiona, kunnes sanoituksesta poistettiin viittaukset Staliniin
[muokkaa] Henkilökohtainen elämä
Vuonna 1905 Stalin meni naimisiin Jekaterina Svanidzen kanssa. Avioliitosta syntyi poika, Jakov, mutta Jekaterina kuoli jo vuonna 1907. Vuonna 1919 Stalin meni naimisiin toisen kerran Nadežda Allilujevan kanssa. Allilujeva oli tuolloin vain 17-vuotias, Stalin jo 39. Avioliitosta syntyi poika Vasili 1921 ja tytär Svetlana 1926. Nadja teki itsemurhan vuonna 1932 riideltyään Stalinin kanssa. Stalinin vanhin poika Jakov joutui saksalaisten sotavangiksi ja kuoli vankileirillä 1943. Saksalaiset luulivat voivansa kiristää Stalinia vangittuaan tämän pojan, mutta Stalin vain ilmoitti heille viestissään: "Ei minulla ole poikaa." Vasili vangittiin Stalinin kuoltua 1953 ja vapautettiin 1960, jonka jälkeen hän kuoli alkoholismiin 1962. Svetlana Allilujeva loikkasi Yhdysvaltoihin 1967 ja on edelleen elossa.
[muokkaa] Triviaa
- Kun Stalin myöhemmin Neuvostoliiton johtajana vieraili synnyinkodissaan ja tapasi äitinsä, tämä oli edelleen sitä mieltä että parempi olisi ollut jos "sinusta olisi tullut pappi."
- Stalin yllätti sodan jälkeen luonaan vierailleen SKP:n lähetystön kysymällä: "Kuinka vanha marsalkka voi?", tarkoittaen Mannerheimia.
- Monet Stalinin kanssa työskennelleet ovat todenneet Stalinin piipunpolton ilmentäneen hänen mielialojaan: jos piippu oli sammunut, oli odotettavissa jotain pahaa; jos hän siveli sillä hajamielisesti viiksiään, oli se hyvä merkki.
- Stalin haudattiin vuonna 1953 Leninin mausoleumiin, mutta vuonna 1961 hänet siirrettiin Kremlin muurin ja mausoleumin viereen, missä hän nykyisinkin lepää suuren rintakuvan alla.
- Stalin oli Neuvostoliiton pitkäaikaisin hallitsija.
- Stalin oli Neuvostoliiton ainoa ei-venäläinen hallitsija.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Deutscher, Isaac 1978: Stalin: poliittinen elämäkerta. Suomentanut Arto Häilä. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-08874-9
- Radzinski, Edvard 1996: Stalin. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-21274-1
- Rancour-Laferrière, Daniel 2001: Stalinin psyyke: psykoanalyyttinen tutkimus. Suomentanut Tuomas Ahonen. Johan Beckman Institute, Helsinki–Pietari. ISBN 952-5412-05-9
- Sebag Montefiore, Simon 2004: Stalin. Punaisen tsaarin hovissa. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-29502-7
| Neuvostoliiton johtajat | |
| Vladimir Lenin | Josif Stalin | Georgi Malenkov | Nikita Hruštšov | Leonid Brežnev | Juri Andropov | Konstantin Tšernenko | Mihail Gorbatšov |

