Federico Fellini

Wikipedia

Federico Fellini (20. tammikuuta 1920, Rimini31. lokakuuta 1993, Rooma) oli italialainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.

Fellinin intohimoinen ja konfliktinomainen suhde naisiin ja synnyinmaahansa Italiaan ovat hänen elokuviensa kaksi keskeistä teemaa, ja ne ovat läsnä lähes kaikissa hänen elokuvissaan.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämäkerta

[muokkaa] Lapsuus ja uran alkuvaihe

Fellini syntyi maaseudun pikkuporvarilliseen perheeseen Riminin kylpyläkaupungissa Adrianmeren rannikolla. Häntä kiinostivat journalismi ja graafiset lehtikuvat ja siksi hän asettui vuonna 1939 Roomaan, jossa meni suurilevikkisen viikottain ilmestyvän huumorilehden palvelukseen.

Lehtimiehenä hän kirjoitti sarjan novelleja, jotka oli tarkoitettu luettaviksi radiossa. Yksi noiden novellien kuuntelijoista oli Giulietta Masina, jonka myöhempi tapaaminen oli kuin rajumursky Fellinille. He avioituivat 30. lokakuuta 1943.

Fellinin ura elokuvan parissa alkoi käsikirjoittajana ja kuvaussihteerinä Roberto Rossellinin elokuvassa Rooma, avoin kaupunki (Roma, cittè aperta) vuonna 1945. Yhteistyö Rossellinin kansa kesti useita vuosia ja sen ohessa hän oli yhteistyössä myös Pietro Germin (Lain nimessä, In nome della legge vuonna 1948) ja Alberto Lattuadan (Armotta, Senza pietè vuonna 1947) kanssa. Tämän viimemainitun kanssa yhteistyössä Fellini toteutti ensimmäisen elokuvaohjauksensa Varieteen valot vuonna 1951. Elokuva oli saanut voimakkaasti vaikutteita neorealismista.

Ensimmäinen Fellinin täysin oma ohjaustyö, komedia Valkoinen sheikki, valmistui vuonna 1952. Seuraavana vuonna hän sai valmiiksi elokuvan Vetelehtijät, jossa lopullisesti tuli esiin ns. felliiniläinen maailmankuva.

Vuonna 1954 valmistuneella elokuvalla Tie Fellini loi maailmanmaineensa. Tässä merkittävässä läpilyöntielokuvassa, kuten myös kahdessa seuraavassakin, Huijarit vuonna 1955 ja Cabirian yöt vuonna 1957, oli naispuolisena päätähtenä Fellinin vaimo Giulietta Masina. Ensimmäisessä filmissä hän näytteli Gelsominan, kurjan sirkustaitelijan roolin. Taiteilijaa hyväksikäytti sirkuksen johtaja Zampanò, jota osaa näytteli Anthony Quinn. Cabirian öissä Masina näytteli rohkeaa, joskin naivin yksinkertaista, prostituoitua.

[muokkaa] Aikuisuus

Elokuva Ihana elämä valmistui vuonna 1960 ja sai Cannesin elokuvafestivaalien Kultaisen palmun. Tässä elokuvassa muotoutui lopullisesti felliiniläinen barokki, missä henkilökuvat muodostuvat ylenpalttisen rehevistä ja eriskummallisista hahmoista, todellisista elävistä karikatyyrieistä; juonenkulku on ilman todellista draamallista kehitystä; ajan käsittelyssä todellinen ja kuvitteellinen sekoittuvat iloisesti toisiinsa.

Ihanan elämän, jossa oli Nino Rotan luoma kuivanpisteliäs musiikki, saavuttama suunnaton suosio eri puolilla maailmaa, antoi Fellinille mahdollisuuden ohjata kolme vuotta myöhemmin elokuvan 8 ½ (Otto e mezzo), joka on hänen elokuvistaan kaikkein henkilökohtaisin ja kaikkein kunnianhimoisin. Kuljettaen tällä tavoin yleisön eteen omat elokuvantekijän fantasiansa ja kunnianhimonsa Marcelle Mastroiannin avulla Fellini tarjoaa kaikkien nähtäväksi hyvin kiihkeän pohdinnan taiteellisesta luomistyöstä.

[muokkaa] Nostalgia

Vuonna 1969 valmistui liioitelevan mahtava Fellini Satyriconin, joka oli Petroniuksen katkelmallisen teoksen Trimalkion pidot mukaelma. Tämän jälkeen seurasi sukeltaminen syvälle lapsuuden muistoihin vuonna 1970 elokuvalla Klovnit, joka oli tehty televisiolle, mutta jota esitettiin myös elokuvateattereissa. Samaa omaan lapsuuteen pureutuvaa teemaa jatkoivat Fellinin Rooma vuonna 1972 ja eritoten Amarcord vuonna 1973, joka keskittyy ohjaajan lapsuuteen Riminissä sekä Mussolinin fasistivallan aikoihin.

Fellinin Casanova vuodelta 1976 tuo uudelleen hetkellisesti esille Satyriconin mahtailevan ja suurieleisen barokin. Fellinin intiimi ja tunnustuksellinen elokuvakerronta saa jatkoa uudessa televisiolle tehdyssä elokuvassa Orkesteriharjoitus vuonna 1979. Myös tämä elokuva sai television lisäksi esityksensä elokuvateattereissa.

Fellinin liioitteleva ja ylenpalttiisuudellaan kriittinen elokuva sai jatkoa vuonna 1980, kun valmistui Naisten kaupunki. Belle epoquen loppua, oopperan suurien diivojen mahtavuutta, valtamerihöyryjen suuruuden aikaa ja Euroopan tietä kohden ensimmäisen maailmansodan räjähdystä kuvataan elokuvassa Fellinin Laiva, joka valmistui vuonna 1983. Tämä elokuva on kunnianosoitus mykälle elokuvalle, sen mestareille ja niiden taidokkaalle henkilöohjaukselle. Fellinin Laiva on todellinen hautajaisooppera, niin eräälle historian aikakaudelle kuin tavallaan myös Fellinille itselleenkin. Tämän mahtavan elokuvan jälkeen valmistuivat enää vain melko pienimuotoiset ja intiimit elokuvat Ginger ja Fred vuonna 1985, Haastattelu 1987 sekä viimeiseksi jäänyt La Voce della luna vuonna 1990. Tämä viimeisin ei saanut Suomen ensi-iltaa.

[muokkaa] Filmografia

[muokkaa] Ohjannut

  • Luci del varietà (Varieteen valot) (1950) yhteistyössä Alberto Lattuadan kanssa
  • Lo sceicco bianco (Valkoinen sheikki) (1952)
  • I vitelloni (Vetelehtijät) (1953)
  • L'amore in città (1953) (osio Avioliittotoimisto)
  • La strada (Tie) (1954)
  • Il bidone (Huijarit) (1955)
  • Le notti di Cabiria (Cabirian yöt) (1957)
  • La dolce vita (Ihana elämä) (1960)
  • Boccaccio '70 (1962) (osio Le tentazioni del dottor Antonio (Tohtori Antonion kiusaukset))
  • Otto e mezzo (8 ½) (1963)
  • Giulietta degli spiriti (Giulietta ja viettelykset) (1965)
  • Tre passi nel delirio (Kolme askelta yöhön) (1968) (osio Toby Dammit)
  • Block-notes di un regista (1969) TV
  • Fellini Satyricon (Fellinin Satyricon) (1969)
  • I Clown (Klovnit – onnellisten maailma) (1971)
  • Roma (Fellinin Rooma) (1972)
  • Amarcord (1973)
  • Il Casanova di Federico Fellini (Fellinin Casanova) (1976)
  • Prova d'orchestra (Orkesteriharjoitus) (1978)
  • La città delle donne (Naisten kaupunki) (1980)
  • E la nave va (Fellinin Laiva) (1983)
  • Ginger e Fred (Ginger ja Fred) (1986)
  • Intervista (Haastattelu) (1987)
  • La voce della luna (1990)

[muokkaa] Käsikirjoittanut

Itse ohjaamiensa elokuvien käsikirjoitusten lisäksi Fellini laati käsikirjoituksen ainakin seuraaviin elokuviin:

  • Lo vedi come sei... Lo vedi come sei? (1939)
  • Imputato alzatevi! (1939)
  • Il pirata sono io! (1940)
  • I cavalieri del deserto (1940)
  • Avanti, c'è posto (1942)
  • Quarta pagina (1942)
  • Campo de' fiori (1943)
  • Apparizione (1943)
  • L'ultima carrozzella (1943)
  • Tutta la città canta (1945)
  • Roma città aperta (1945)
  • Chi l'ha visto? (1945)
  • Paisà (1946)
  • Il passatore (1947)
  • Il delitto di Giovanni Episcopo (1947)
  • Senza pietà (1948)
  • Il mulino del Po (1948)
  • L'Amore (1948)
  • In nome della legge (1949)
  • Il cammino della speranza (1950)
  • Luci del varietà (1950)
  • Francesco, giullare di Dio (1950)
  • La città si difende (1951)
  • Cameriera bella presenza offresi... (1951)
  • Il brigante di tacca del Lupo (1952)
  • Europa '51 (1942)
  • La fortunella (1958)
  • Sweet Charity (1969)

[muokkaa] Aiheesta muualla