Borleyn pappila
Wikipedia
Borleyn pappila tunnettiin muinoin Englannin pahimpana kummitustalona. Pappila sijaitsi Stour-joen pohjoisrannalla Essexissä Kaakkois-Englannissa. Myöhemmin tulipalossa tuhoutuneessa talossa tehtiin sadan vuoden aikana lukuisia kummitushavaintoja. Borleyn pappila tunnetaan aikamme parhaiten tutkituimpana ja dokumentoituna kummitustapauksena.
Paikkakunnalla kerrottiin romanttista tarinaa: samalla tontilla, jonne pappila myöhemmin rakennettiin, kerrottiin kerran olleen munkkiluostari ja vieressä nunnaluostari. 1300-luvulla saatiin kiinni kiinni munkki ja kaunis, nuori noviisi heidän yrittäessään paeta. Munkki hirtettiin ja nunna muurattiin elävänä luostarin muuriin.
Pappila rakennettiin vuonna 1863 kirkkoherra Henry Bullia varten. Bullia ei pelottanut, vaikka pappila rakennettiin tarujen mukaan rauhattomien henkien asuinsijalle ja entisen munkkiluostarin sekä aatelisen Waldegraven perheen herraskartanon raunioille. Heti Bullin muutettua taloon vaimonsa ja neljäntoista lapsensa kanssa, kummittelu alkoi. Öisin talossa kuultiin laahaavia askeleita ja koputuksia, kellojen helähtelyä ja kuiskailua. Eräs tyttäristä heräsi siihen, että häntä läimäytettiin kasvoille. Toinen taas näki tumman miehen hahmon seisovan sänkynsä vieressä tumma silinteri päässään. Alueella havaittiin myös valkopukuinen tyttö . Eräs talossa usein vieraillut henkilö näki useita kertoja nunnan haamun. Itse kirkkoherra piti aaveita mainiona huvina: hän jopa rakensi pihalleen huvimajan, josta hän saattoi seurata aavenunnan vaellusta hämärässä. Myöhemmin havaittiin huvimajan alla virtaavan puro, jonka penkereillä parveili tiheitä kärpäsparvia. Tätä pidetiin yhtenä selityksenä kummitukselle.
Kirkkoherran poika Harry Bull haltuunotti pappilan vuonna 1892 ja asui siellä vuoteen 1927. Tuona aikana talossa havaittiin päätön mies pensaikossa ja aavevaunut lähestymässä pappilaa. Eräs keittäjätär kertoi että eräs illalla lukittu ovi oli joka aamu auki. Neljä isännän sisarta havaitsi nuoren nunnan, joka katosi jälkiä jättämättä. Bullin seuraaja, pastori Guy Smith, jätti pappilan kummitusten takia asuttuaan siellä vuoden.
Vuonna 1929 havaittiin ensimmäisen kerran poltergeisteja eli räyhähenkiä, jotka viskelivät mitaleja, avaimia ja pikkukiviä. Yhteen mitaliin oli kaiverrettu kahden ihmishahmon alapuolelle Pyhän Ignatiuksen pää ja sana "Roma". Lisäksi räyhähenget kilkuttivat kelloja, välkyttelivät valoja ja lennättivät esineitä ilmassa.
1930-1935 taloa asutti kirkkoherra Algernon (joissakin lähteissä Lionel) Foyster vaimonsa Mariannen ja tyttärensä Adelaiden kanssa. Jo muuttopäivänä, 16. lokakuuta 1930, aave kutsui Mariannea ensimmäisen kerran. Kummittelu voimistui: koputukset seinissä voimistuivat, huonekalut kaatuilivat, ovet sulkeutuivat itsestään ja käytävissä kuultiin askeleita. Lisäksi seiniin ja paperinpalasiin ilmestyi kirjoituksia. Seinässä olevista tuherruksista ei yleensä saanut selvää, mutta eräs voitiin tulkita seuraavasti: "Marianne, hae apua. (Kuolema katu)matta vaivaa minua.". Heti muutettuaan pappilaan Marianne löysi kirjekuoren, jonka taakse oli kirjoitettu hänen nimensä. Kun hän kirjoitti "Mitä haluat", ilmestyi kirjoituksen alle teksti "Rauhaa". Kirjoittaja vaikutti olevan katolinen, sillä teksteissä viitattiin usein rukouksiin, messuun ja suitsukkeisiin. Mariannea huudettiin nimeltä, ja näkymätön hyökkääjä kävi hänen kimppuunsa: kummitukset heittivät hänet sängystä ja pahoinpitelivät hänet mustelmille. Hänen oli ympäri vuorokauden väisteltävä kohti lentäviä esineitä. Myös outoja tuoksuja havaittiin, etenkin laventelin tuoksua.
Edwin Whitehouse, joka myöhemmin ryhtyi benediktiiniläismunkiksi, kävi pappilassa setänsä ja tätinsä kanssa vuonna 1931. Vierailun aikana käyttämättömän huoneen paneliseinä syttyi tuleen. Kun tuli saatiin sammumaan, lattialle putosi kananmunan kokoinen piikivi. Kirkkoherran manatessa henkiä huoneestaan Edwiniin ja hänen tätiinsä osui putoilevia kiviä.
Pappila paloi perustuksiaan myöten vuonna 1939. Tulipaloyönä rakennuksesta nähtiin lähtevän kaksi salaperäistä hahmoa, vaikka siellä tiedettiin olevan vain silloinen omistaja. Palon aikana eräs poliisi näki harmaapukuisen naisen pappilan pihalla. Toisen maailmansodan aikana väestönsuojelumiesten täytyi tulla hälytyksen saattelemana paikalle, kun ihmiset olivat havainneet valoa entisen rakennuksen ikkunoissa. Rakennus purettiin vuonna 1944.
[muokkaa] Spiritistiset istunnot
Borleyn pappilan mysteeriä selvitelleet tutkijat saivat spiritistisissä istunnoissa selville, että 1600-luvulla nuori ranskalainen nunna Marie Lairre houkuteltiin Le Havren lähellä sijaitsevasta luostaristaan naimisiin maata omistavan Waldegravesin suvun jäsenen kanssa. Talon kohdalla sijainneessa rakennuksessa sulhanen oli kuristanut morsiamensa 17. toukokuuta 1667. Nunnan ruumis oli henkisanoman mukaan haudattu kellariin. Tarina näytti sopivan hyvin pappilan tavallisimpaan kummitteluun: nunnan rauhaton haamu ja tämän kirjoittamat viestit voitiin tulkita merkeiksi siitä, että nunna oli haudattu siunaamattomaan maahan ja oli siksi tuomittu levottomaan vaellukseen lopullisen rauhan löytämiseksi.
Maaliskuussa 1938 toinen henki ennusti pappilan palavan seuraavana yönä. Todisteet nunnan murhasta löytyisivät raunioista. Pappila paloi kuitenkin vasta 11 kuukautta myöhemmin.
[muokkaa] Tutkimukset
Vuonna 1937 Britannian kansallisen psyykkisen tutkimuslaboratorion perustaja Harry Price haki Times-lehden kautta henkilöitä, joilla olisi vapaata aikaa ja jotka olisivat älykkäitä, rohkeita, kriittisiä ja ennakkoluulottomia. Haluakkaita havainnoitsijaryhmään löytyi 200, ja heistä Price otti palvelukseensa 40. Price vuokrasi kartanon vuoden ajaksi ja aloitti havaintojen teon. Oxfordin yliopistossa tutkinnon suorittanut Ellice Howe näki useiden esineiden liikkuvan. Komentajakapteeni A.B. Campbelliin osui saippuapala sinetöidyssä huoneessa. Tohtori C.E.M Joad, samaan ryhmään kuulunut filosofi havaitsi, että lämpömittari laski äkkiä ja selittämättömästi kymmenen astetta.
Harry Price epäili ensimmäisessä vuonna 1940 ilmestyneessä kirjassa, että Marianne oli käyttänyt silmänkääntötemppuja joidenkin ilmiöiden lavastuksessa. Silti hän väitti erään aaveista ihastuneen kauniiseen Marianneen. Tätä teoriaa tuki hänen mielestään seinille ilmestyneet kirjoitukset. Hän kirjoitti myöhemmin myös toisen tapausta käsitelleen kirjan, osallistui radiokeskusteluihin ja piti aiheesta luentoja. Pricen väsymätön into tiedottaa pappilan tapahtumista teki paikasta kuuluisan. Tapauksesta kinasteltiin tutkijoiden piirissä vuosikausia. Price kohtasi myös kritiikkiä: hänen tutkimustapojaan arvosteltiin, etenkin sanomalehti-ilmoituksen perusteella palkattua tutkijakuntaa. Hänen myös väitettiin lavastaneen itse ainakin yhden poltergeist-ilmiöistä.
Vuonna 1943 talon paikalla aloitettiin kaivaukset. Eräässä sanomassa henki oli pyytänyt tutkimaan kellarin tiililattian alta. Päivän kaivamisen jälkeen metrin syvyydestä löydettiin naisen pääkallon osia ja uskonnollisia symboleja sisältäneitä korvakoruja. Oikeuslääketieteellinen tutkimus osoitti kellarista löytyneen pääkallon kuuluneen noin 30-vuotiaalle naiselle. Leukaluuta tutkinut hammaslääkäri totesi siinä olleen paiseen, mikä saattoi olla syynä nunnan kasvojen tuskaiseen ilmeeseen. Price päätteli, että murhatun nunnan tarina piti paikkansa. 1945 pastori A.C Henning hautasi luut kirkkomaahan Pricen seuratessa vakavana vieressä.
Vielä vuonna 1961 tehdyissä tutkimuksissa taskulamput, autojen lyhdyt ja salamavalot lakkasivat toimimasta selittämättömästi (vaikkakin eri lähdetiedot väittävät, ettei vuoden 1944 jälkeen alueella enää tehty aavehavaintoja).

