Irlanninsetteri
Wikipedia
| Irlanninsetteri | |
|---|---|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa | Irlanti |
| Määrä | |
| Rodun syntyaika | 1700-luku |
| Alkuperäinen käyttö | lintukoira |
| Nykyinen käyttö | seurakoira, lintukoira |
| Elinikä | yli 10 vuotta |
| Muita nimityksiä | setteri |
| FCI-luokitus | ryhmä 7 |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 27-32 kg |
| Korkeus | 55-67cm |
| Väritys | kastanjanruskea, punavalkoinen |
Irlanninsetteri (engl. Irish setter) on eloisa koirarotu, joka jalostettiin aikoinaan metsästykseen. Irlanninsetteristä on kaksi muunnosta: punainen irlanninsetteri, jonka turkki on kastanjanruskea, sekä punavalkoinen irlanninsetteri. Koiralla on pitkät hapsut mahan alla, jaloissa ja hännässä. Punainen irlanninsetteri on muunnoksista suosituimpi. Punaisia irlanninsettereitä oli Suomessa toukokuun 2006 alussa 5 163, kun taas punavalkoisia oli 59 kappaletta (Lähde: Suomen Kennelliiton KoiraNet jalostustietojärjestelmä 2006)
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ulkonäkö
Irlanninsetteri on keskikokoinen koira. Karvapeite on sileää ja keskipitkää. Hännässä hapsutus on melko pitkää ja kärkeä kohden vähitellen lyhenevää. Hapsutus on kaikkialla suoraa ja sileää, lisäksi korvissa ja raajoissa on hapsut. Punaisen irlanninsetterin väri on syvän kastanjanruskea ilman vivahdustakaan mustaan. Valkoinen väri rinnassa, kurkussa ja varpaissa, pieni tähti otsassa tai kapea viiru tai pilkku kuonossa tai otsassa eivät ole hylkääviä virheitä. Korvat ovat ohuet, riippuvat ja keskikokoiset, häntä melko pitkä.
YLEISVAIKUTELMA: Eloisa, urheilullinen, tyylikäs, tasapainoinen ja sopusuhtainen. Ilme on ystävällinen.
[muokkaa] Luonne ja käyttäytyminen
Tarkkaavainen, älykäs, tarmokas, lempeä ja uskollinen.
[muokkaa] Alkuperä
Irlanninsetteri on nimensä mukaisesti alun perin irlantilainen koirarotu. Kanakoirametsästys oli suosittu harrastus Britteinsaarilla, ja siellä onkin kehitetty useita lintukoirarotuja, kuten spanieleita, settereitä ja pointtereita. Viittauksia settereiden tyyppisiin koiriin on jo 1500-luvulta saakka. Punainen ja punavalkoinen irlanninsetteri on erotettu jo 1800-luvun puolivälissä toisistaan. Sitä ennen ne eivät olleet erillisiä rotuja, vaan sekoittuivat koko ajan. Osa koirista oli aina ollut punaisempia ja osa valkoisempia kuin toiset. Vaikka punaista irlanninsetteriä on jalostettu omana rotunaan jo pitkään, syntyy yhä vieläkin punaisia irlanninsettereitä, joilla on valkeita merkkejä.
Irlanninsetterin lähisukulaisia ovat muut setterirodut, ja irlanninsetterin ajatellaan polveutuvan irlanninspanieleista, joita risteytettiin muun muassa englannin- ja gordoninsetterin kanssa. Vuonna 1886 julkaistiin ensimmäinen rotumääritelmä. Suomeen ensimmäiset irlanninsetterit on tuotu 1800-luvun lopulla Venäjältä ja muista pohjoismaista.
Käytännössä settereissä (erityisesti punaisissa irlanninsettereissä) rotu on vahvasti jakautunut käyttö-ja näyttölinjaan. Tämä jako tulee huomioida irlanninsetterin pentua harkittaessa.
Irlanninsetterit ja rodun/rotujen syntyhistoriaa 1. Rodun synty Irlanninsetterin arvellaan saaneen alkunsa espanjalaisista spanieleista. Varsinainen rodun kehittäminen tapahtui kuitenkin Irlannissa vasta 1800-luvulla. Jo 1300-luvulla käytettiin Ranskassa haukalla metsästettäessä peltopyiden ja viiriäisten ylösajoon punavalkoisia koiria, joilla oli hapsutusta hännässä. Nämä muistuttivat kuitenkin enemmän pitkähäntäistä spanielia kuin nykyisin tuntemaamme jalomuotoista setteriämme. 1500-luvulla lähetettiin Euroopasta Irlantiin diplomaattilahjoina koiria, joita kutsuttiin nimellä "setting dogs". Näitä kuvaili Caius vuonna 1555 seuraavasti: "koira, jota setteriksi kutsutaan -latinaksi Index-, ryömii kuin mato vatsa maata viistäen riistan lähelle". Varsinainen linnun saalistaminen tapahtui joko haukalla tai verkolla. Sen vuoksi koirilta vaadittiin ensisijaisesti hyvää linnunlöytö-ja paikallistamiskykyä, mihin riitti verkkainenkin vauhti. 1700-luvulla seisovien koirien jalostukseen tuli uusia tavoitteita. Lentoonammunta -wing shooting- syrjäytti verkkometsästyksen ja aseiden kevenemisen myötä nopeiden, laajasti hakevien koirien tarve tuli ilmeiseksi. 1800-luvun alkupuolelle saakka irlantilaiset käyttivät linnustuksessa Englannista tuotua punaista seisovaa spanielia, josta käytettiin geelinkielellä nimitystä "Modder Rhu" eli punainen koira. Nykyinen irlanninsetteri kehittyi 1800-luvun puoliväliin mennessä ja Birminghamin koiranäyttelyssä 1860 se esitettiin virallisesti omana rotunaan. On esitetty poikkeavia käsityksiä siitä, mitä eri rotuja jalostustyössä käytettiin. Spanielin ja vesispanielin lisäksi aineksia lienee otettu pointterista, englanninsetteristä, vihikoirasta ja keltinkoirasta (celtic hound). 1800-luvun puolivälissä Harry Blake Knox otti käyttöön nimityksen "Irish Red Setter": siihen saakka tunnettiin vain irlanninsetteri, jossa oli enemmän tai vähemmän valkoista. Vuonna 1874 Dublinin koiranäyttelyssä rodut kilpailivat ensi kerran itsenäisinä rotuina. Molemmista roduista alettiin käyttää nimitystä "Irish Setter" (E. Irwing Eldredge: The New Complete Irish Setter). Punaisia irlanninsettereitä tavattiin jo 1700-luvulla, mutta varsinaisesti rotu yleistyi 1800-luvun puolella. Jalostuksessa kiinnitettin päähuomio väriin ja käyttöominaisuudet jäivät vähemmälle huomiolle. Seurauksena oli se. että jo vuosisadan puolivälissä kenttäkokeissa kilpaili huomattavasti enemmän punavalkoisia kuin punaisia settereitä. Punaisesta setteristä oli tulossa seurakoira. Tilanteeseen pyrittiin saamaan korjaus ja 1882 perustettiin Irish Red Setter Club, jonka tehtävänä oli rodun käyttöominaisuuksien vaaliminen ulkomuodon ohella. Jalostustyössä keskityttiin uudelleen käyttöominaisuuksien parantamiseen aina 1930-luvulle saakka, jolloin jälleen näyttelysettereiden määrä kääntyi jyrkkään nousuun. Ilmiö liittyi maailmansotien välissä tapahtuneeseen yleiseen kehitykseen: metsästys ei enää ollut suosittu ajanviete yläluokan keskuudessa, eikä alemmilla luokilla ollut mahdollisuutta metsästykseen vallitsevien maanomistusolosuhteiden vuoksi. 1930-luvulle saakka irlanninsetterin jalostus oli Brittein saarilla melko yhtenäistä ja muodostuneissa näyttelylinjoissa oli takana samoja koiria kuin käyttökoiralinjoissa. Jo 1800-luvulla vietiin irlanninsettereitä Venäjälle, Amerikkaan, Australiaan, Manner-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Valitettavasti suuri osa rodusta on kuitenkin kaikkialla nykyisin näyttelylinjaa. 1930-luvulla ilmeni irlanninsettereillä yleisenä vakava PRA silmäsairaus (Progressive Retinal Atrophy eli verkkokalvon rappeuma). Tilanne oli niin hälyttävä, että 1946 asetettiin Englannissa pentujen rekisteröinnin ehdoksi, että molemmat vanhemmat olivat ko. sairauden suhteen terveitä. Toimenpiteellä onkin ollut merkitystä ja sairaus on käynyt harvinaiseksi. Erikoisuutena voidaan vielä mainita, että Irlannissa esiintyi 1800-luvulla varsin erikoinen linja: täplikäs irlanninsetteri (Shower of Hail Setters). Näillä koirilla oli hentoja valkeita täpliä muuten punaisessa turkissa. Sittemmin linja on valitettavasti täysin hävinnyt. 2. Nykyinen käyttötarkoitus Metsästys- ja kotikoira 3. Kanta muissa maissa Pohjoismaissa rotu on hyvin samanlinjainen kaikissa maissa, mutta osittain yhtymäkohdat ovat hyvin kaukana. Määrällisesti ja laadullisesti kanta on suurempi kuin Suomessa, joten se on käyttökelpoista. Osassa Euroopan maita on myös linjoiltaan poikkeavaa ja käyttökelpoista kantaa. Muualla rotu on suhteellisen pitkälle eriytynyt käyttö-ja näyttelylinjoihin, jotka molemmat poikkeavat ulkomuodollisesti selvästi meidän tuntemastamme irlanninsetteristä. Soveltunevat kuitenkin tarvittaessa käytettäväksi. 4. Suomen kanta Irlanninsetterin arvellaan tulleen Suomeen 1860-luvulla Venäjällä palvelleiden upseereiden mukana. Otto Wreden mukaan noihin aikoihin kanakoirametsästystä harjoitti Suomessa vain muutama henkilö, heidän joukossa oli irlanninsettereitä harrastanut kapteeni A. von Daehn. Hän oli hankkinut Venäjältä mm. irlanninsetterinartun nimeltä "Rädd" sekä myöhemmin Fimka-nimisen nartun. 1800-luvun lopulla harrastus levisi jo laajemmalti ja koiria tuotiin mm. Irlannista. Tunnetuimpia olivat v. 1891 syntynyt Ben (Count-Alma, kasv. G.Rose-Shin) sekä vuotta vanhempi Killery (Fermoy-Breffni, kasv. Rev. O'Callaghan). Ben sai AVO2 palkinnon ensimmäisissä Suomessa järjestetyissä kenttäkokeissa 1893 Boe-kartanon mailla Porvoon lähistöllä ja Killery ylsi AVO 1:een vuotta myöhemmin Janakkalassa. Näihin aikoihin kilpaili kolmaskin tuontikoira, Skotlannista hankittu Box (Rock-Stella, kasv. Tuntematon) saaden AVO 2 samoin Boe-kartanon alueilla. Ensimmäinen Suomessa syntynyt FKK:n rekiströimä irlanninsetteripentue on vuodelta 1892. Siinä oli emänä irlannista tuotu Rose of Killaloe (Count-Queen) ja uroksena Rev. O'Callaghanilta tuotu Dermot (Frisco-Grouse II). Tähän aikaan harjoitettiin varsin voimakasta sisäsiitosta Friscolla ja Grouse II:lla, sillä yhdistelmästä syntynyt Inver-niminen narttu astutettiin niin ikään Dermotilla. Irlantilaisten tuontikoirien lisäksi käytettiin jalostukseen myös Venäjältä tuotuja yksilöitä. Niinpä Otto Wreden kasvattama v.1899 syntynyt Ready oli yhdistelmästä CH Boy (GlenkarKerry Kate) -Erne Dermot (Dermot-rose of Killaloe). Myös Ruotsista tuotiin muutama yksilö, joiden alkuperä oli Irlannissa. Näistä tunnetuimpia olivat E.Krookin Sörängens Go'on yhdistelmästä Lally (CH Riversdale Red Guide-Autrin Molly ja Sörängens Erin (Erin Pam-Erin Flora) sekä W. Spåhren omistama Nellie yhdistelmästä ForesterFrick Donegal (Donegal Rake CH Derry OnUna)ja Holmsunds Monna (Phil-Solbackens Monna Vanna). Vuoden 1905 jälkeen irlanninsettereitä esitettiin kokeissa yhä harvemmin. Satunnaisia yksilöitä nähtiin kuitenkin kokeiden huipulla, kuten v. 1907 R. Ehlersin omistama rekisteröimätön narttu Daisy, joka saavutti voittajaluokan ensimmäisen palkinnon. Samassa kilpailussa tunnetumpi englanninsetterinarttu Denbury Down tuli kolmanneksi. Koko 1920-luvun aikana ei irlanninsettereitä nähty käytännöllisesti katsoen lainkaan kokeissa ja Hösnhundssektionen tilastojen mukaan v. 1904-1943 kenttäkokeisiin osallistui vain viisi irlanninsetteriä! 1930-luvulla pyrittiin tilannetta kohentamaan useilla tuontikoirilla. E. Krook toi Ruotsista Holmsunds-kennelistä puhdasta of Boyne-verta olevan Royn ja Norjasta hän hankki Montebellos Blendan ja Indian Rockyn. Jaakko Hankajärvi tuotti irlantilaisesta Portlairge-kennelistä uroksen nimeltä Hero ja Queenie-nimisen nartun. Hero syntyi v. 1933 yhdistelmästä Ulster Hero (FT CH Rhu Gorse-Drumcrow Sally) ja Portlairge Dodo (Pat O'Moyoonagh of Gadeland). Queenie oli vuotta nuorempi ja se oli yhdistelmästä Ulster Hero ja Colleen of Boyne. Queenie oli tuotaessa astutettu uroksella nimeltä Concubar Neasan (CH Corona Toby CH Nessa). Näistä koirista polveutuivat 1950-luvun siitosurokset A. Anttilan omistama SF MVA Patrick yhdistelmästä Panu (Portlairge Hero-Sessan) ja Sara av Solhäll (Holmsunds Roy-Flossie) sekä J. Hovilaisen Jack yhdistelmästä Terry (Concubar Neasan-Portlairge Queenie) ja (Portlairge Hero-Huli). Vaikka käyttöominaisuuksien onkin sanottu tuontien ansiosta kohentuneen, koemenestyksellä mitattuna kehitys oli edelleen vaatimatonta. Näiden koirien jälkeläisiä oli paljon käytännön metsästäjillä, eika niillä ole suurtakaan merkitystä nykypäivän irlanninsetterin sukulinjojen muodostumisessa. Koetuloksia saavuttivat Patrickin lisäksi muutamat T. Kujalan Karrin-kennelin kasvatit (Karrin Kaja ja Ika), mutta niillekään ei rakennettu merkittävää jatkoa. Kasvattajakin luopui yrityksestä ja vaihtoi rotua. Muutkin rotua aktiivisesti harrastaneet kanakoiramiehet kuten "Vennu" Ekman ja A. Westerstråhle päättivät luovuttaa rodun uusiin käsiin. 1950-luvulle tultaessa hankittiin jälleen uutta ainesta. Norjasta tuotiin v.1951 Björntangens Patsy (Montebellos Jack-Penny), joka K.V. Andersinin omistuksessa kilpaili menestyksellä kentällä voittajaluokassa saaden VOI 1. Patsy saavutti myös muotovalion arvon. Seuraavana vuonna tuotiin samasta yhdistelmästä Astrid ja Arne. Näiden vahvasti Montebello-linjaisten koirien kasvattaja oli Egil Röed. Montebello-kennelin omistajan Borgen kasvatustyö perustui englantilaisen rouva F. Naglen kasvattaman Sulhamstead Sally d'Orin ja CH d'Joucen avulla toteutettuun linjasiitokseen. Arnella ja Astridilla ei tosin ollut koemenestystä, mutta ulkomuodoltaan Arne oli varsin korkeatasoinen. Patsy ja Arne muodostivat ensimmäisen yhdistelmän Javelin-kennelissä. 1954 M. Tuura toi Ruotsista nartun nimeltä Tråssebergs Java (Grönsjöens Ripper-Berry). Javan parhaaksi koetulokseksi kirjataan AVO 3, mutta sen molemmat vanhemmat kilpailivat voittajaluokassa. Ulkomuodoltaan tämä narttu oli huippuluokkaa. 1959 tuotiin Suomeen Tanskasta tuon ajan ehdottomasti menestyksekkäimmän irlanninsetterin Garvergårdens Pedron ja Halneas Ritan pentu Boy. Pedro kilpaili kotimaassaan jo kaksi vuotiaana voittajaluokassa ja toiveet olivat korkealla myös uuden tulokkaan suhteen. Boy selviytyikin Derbyssä toiseksi, ja sai seuraavana vuonna AVO 2, mutta ei onnistunut nousemaan voittajaluokkaan. Irlanninsetterin käyttöominaisuuksien parantamiseksi tehtiin 1950-luvulla työtä varsin ponnekkaasti ja uutta ainesta valittaessa pyrittiin hankkimaan vain korkealuokkaisten koirien jälkeläisiä. On vahinko, että käytettävissä ei ole tuon ajan kokeiden tuomarikertomuksia, joista kävisi ilmi, kuinka moni koira osallistui kokeisiin ja mistä ominaisuuksista kilpailumenestys jäi kiinni. Kanta säilyi hyvin pienenä aina 1960-luvulle asti. Nykyinen kanta lienee noin 1300 yksilön luokkaa. Rekisteröintimäärät ovat olleet noususuuntaisia, samoin tuontikoirien määrät. Tuonnit ovat olleet pääasiassa pohjoismaista. Rekisteröintimäärä vuosittain on vaihdellut kahden puolen 200 yksilön, josta tuontien osuus on n. 5%. Vuosittain on astutettu n. 25 narttua ja tähän on käytetty hieman toistakymmentä urosta. Nartuilla tehdään 2-3 pentuetta ja uroksilla 3-5. Viimeisen 10 v:n aikana yhdellä uroksella on ollut yli 100 jälkeläistä ja viidellä yli 50 jälkeläistä. Toisenpolven jälkeläisten määrät ovat pysyneet tasaisina toistaiseksi. 5. Rotuyhdistys Rotujärjestö -nykyinen Kanakoirakerho-Hönshundssektionen ry- perustettiin 11.5.1901 Finska Kennelklubbenin ensimmäiseksi osastoksi nimellä Finska Kennelklubbens Hönshundssektion. Vuonna 1935 perustettiin Suomen Kanakoirakerho ry johon liittyivät lähinnä suomenkieliset. Finska Kenelklubbens Hönshundssektion ja Suomen Kanakoirakerho yhdsityivät vuonna 1983. Tällä hetkellä rotujärjestö edustaa englantilaisia kanakoirarotuja, pointtereita ja settereitä. Jäseneksi jne (kerhon säännöt 4 §). Jäsenmäärä on kasvanut nopeasti viimeaikoina. V. 1980 jäsenmäärä oli 170 ja v. 1994 se oli 563, joista koejäseniä 166. Irlanninsetterin harrastajia näistä on n. kaksi-viidesosaa. Jokaisella rodulla on yhdistyksen hallituksen nimeämä jalostustoimikunta, jonka rodun harrastajat (rotujaos) on esittänyt. Rotujärjestö toimii valtakunnallisella tasolla.
[muokkaa] Punavalkoinen irlanninsetteri
Punainen irlanninsetteri syrjäytti suosiossa punavalkoisen irlanninsetterin 1800-luvun puolivälissä. Punavalkoisen irlanninsetterin kantaa alettiin elvyttää 1920-luvulla. Punavalkoisen irlanninsetterin sanotaan olevan luonteeltaan rauhallisempi kuin punainen irlanninsetteri.
Punavalkoisen Irlanninsetterin historiaa
Settereiden historiaa voidaan jäljittää muutamien vuosisatojen päähän ja rodut tunnettiin britteinsaarilla kauan ennen pointteria, mutta ne tunnettiin spanieleina. Melko varmasti näistä eri tyyppisistä spanieleista kehittyi monia erilaisia settereitä. DR. Caius kirjoittaa 1570 " Ihmiset kutsuvat näitä koiria spanieleiksi ja väriltään ne ovat enimmäkseen valkeita, mutta jos niillä on läikkiä ne ovat yleisesti punaisia." Yleisesti voitanee olettaa, että alkuperäiset setterit olivat valkoisia punaisin merkein.
Punavalkoinen setteri ei ole uusi eikä uudelleen herätetty rotu, vaan sen historia ulottuu 1750-luvulle, jolloin se oli suosittu ja yleinen koira. Yleisempi kun koko punainen. Alkuperäinen punavalkea väritys tuohon aikaan vaihteli, jotkut olivat punaisempia ja jotkut valkeampia, mutta värit olivat puhtaita. Sinällään ne eivät olleet erillisiä rotuja vaan sekoittuivat koko ajan. Vielä nykyäänkin punaisista koirista syntyy ajoittain punavalkeita pentuja ja onhan käyttölinjan irlanninsetterillä lähes kaikkialla maailmassa valkoisia merkkejä otsassa ja jaloissa.
Historiallisesti punavalkeita ei ole jalostettu punavalkeina tai punaisia punaisina, vaan jalostustyön tavoitteet olivat käyttöominaisuuksissa, ei puhtaissa väreissä. Noihin aikoihin liikkuminen oli huomattavasti vaivaloisempaa ja kasvattajat käyttivät parasta saatavilla olevaa koiraa väristä välittämättä. Koirien jalostus tapahtui yleensä kartanoiden suurissa kenneleissä eristyneesti ja linjan ulkopuolista verta oli harvoin saatavilla. Itseasiassa punavalkeat ja punaiset olivat Irlannissa sama rotu 1800- luvun loppuun asti.
Hyviä koiria pidettiin suuressa arvossa 1800- luvulla ja sitä kuvaa Colonel Millnerin lause hänen kirjassaan "the Irish Setter" Setterin keskihinta 1820 oli 15-20 guineaa, kun viikon keskipalkka oli yksi shillinki Koira siis maksoi 300 kertaa viikon palkan
Tunnettuja kasvattajia 1775 - 1900 Kirkkoisä Mahon of Castlegar Kuoli 1838. Omisti ja metsästi punavalkeilla irlanninsettereillä.
Rossmoren perhe Omisti linnan ja valtavat maa-alueet Monaghanin kreivikunnassa. Rossmoren perheellä oli erillinen linja punavalkoisia settereitä, joiden alkuperä on jäljitettävissä 1700-luvun puoliväliin. Rossmoret kantoivat tuota samaa linjaa aina 1950-luvulle. Aina siihen asti kun joutui pakenemaan Irlannista veroepäselvyyksien vuoksi. Perheen hallussa on yhä mittava taidekokoelma, jossa näitä koiria on kuvattu.
Yelverton O'Keefe Omisti useita punavalkoisia settereitä, jotka olivat kuuluja käyttöominaisuuksistaan.
Miss Lidwell Kasvatti omaa linjaansa punavalkeita settereitä ja usein kieltäytyi antamasta omia uroksiaan siitokseen muille kasvattajille. Hänen koiriaan olivat Old York ja Young York, jotka Edward Laverack halusi käyttöönsä, mutta Miss Lidwell kieltäytyi. Hän kasvatti sekä punaisia että punavalkeita settereitä.
Mr Maurice Nugent O'Connor Miss Lidwellin aikalainen. Omisti linjan settereitä, jotka olivat pääosin valkoisia punaisin läikin
Mr Latouche of Harristown Omisti myös punavalkoisia settereitä
Vuonna 1863 Rotuna näyttelyssä Dublinissa sekä punaisia että punavalkeita osallistui näyttelyyn, mutta tämän jälkeen koko punaiset valloittivat näyttelykehät ja punavalkeiden suosio väheni. Koko punaiset irlanninsetterit tulivat muotiin Amerikassa ja samalla aiheutti irlantilaisille kasvattajille paineen kasvattaa yksivärisiä settereitä, koska kasvattaminen jatkui Irlannissa vielä seuraavat 50 vuotta. Kasvatustyö perustui käyttöominaisuuksiin ja punavalkeita arvostettiin hyvinä riistakoirina.
Uudelleen tuleminen Punavalkean irlanninsetterin uusi aamu alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ensisijaisesti kirkkoisä Nobel Houstonin toimesta. Palatessaan sodasta hän huomasi, että miltein kaikki hyvät koirat olivat hävinneet. Houston päätti aloittaa uudelleen ystävänsä Dr Elliotin kanssa etsi sopivia koiria jalostukseen. He kuulivat että Monaghanin krevikunnassa oli vielä punavalkoisia koiria jäljellä ja siltä, eräältä riistanvartijalta he löysivät nartun nimeltä Gyp ( myöhemmin Eldron Gyp) oli pahoin värivirheellinen, mutta syntynyt Cavanin kreivikunnassa punavalkoisen uroksen ja punaisen nartun jälkeläisenä. Koira astutettiin Mr Evattin uroksella ja myöhemmin Rossmoren koirien jälkeläisen Glen of Rossmoren kanssa. Jatkossa näistä jälkeläisistä muotoutui punavalkoisten irlanninsettereiden kanta, joka tunnetaan nykyään lähinnä Ms Cuddun Knockalla kennelin ansiosta.
Vuonna 1944 perustettiin Irlannin punavalkoisten yhdistys, joka muotoili kasvatustyön tavoitteet ja rodun arvostelun seuraavasti.
Parantaa rodun käyttöominaisuuksia kaikin mahdollisin tavoin. Jalostaa rotua ensisijaisesti sen käyttöominaisuudet silmällä pitäen. Varmistaa että näyttelyssä koirat arvostellaan käyttökoirina. 60-Luvulla tilanne oli jälleen riistäytynyt käsistä. Cuddyt kasvattivat punavalkoisia enään hyvin pienessä mittakaavassa, ja järkytykseksi osoittautui, että todellisia rodun edustajia oli jäljellä vain kourallinen. Cuddut päättivät yrittää vielä kerran. Tehtävästä koitui entistäkin vaikeampi, sillä hyvin harvoja koiria oli rekisteröity ja kanta tosiaankin tarkoitti alle kahtakymmentä yksilöä. Rouva Cuddy teki esityksen Irlannin Kennelklubille, jonka seurauksena aloitettin ohjelma, jossa punavalkoisia risteytettiin punaisiin geneettisen pohjan laajentamiseksi .Myös punaisista vanhemmista syntyneitä punavalkoisia hyödynnettiin tiukkojen sääntöjen antamissa puitteissa. Oli onnellinen yhteensattuma, että Maureen Cuddy oli hyvissä väleissä erään Herra John Nashin kanssa, joka oli tunnettu kokeissa menestyneistä punaisista settereistään. Nashin pentueissa oli usein syntynyt punavalkoisia pentuja, joten koirat kantoivat punavalkoista tekijää vahvasti perimässään. Eräskin sattumalta Nashille joutunut koira, Waydown Sandy,oli osittain Cuddujen Knockalla linjoista ja toisaalta siinä oli aivan uutta punaista verta. Moanruad-kennelin koiria risteytettiinkin menestyksekkäästi jäljellä olleisiin punavalkoisiin.
Vuonna 1981 perustettiin komitea, jonka oli määrä tarkastaa kaikki syntyneet pennut. Kasvattajat eivät olleet kovin ilahtuneita kuljettamaan pentuja ympäri maata komitean tarkistettaviksi. Onneksi ei aikaakaan kun pentueet olivat tasoittuneet tyypiltään siinä määrin, että komitea saattoi vetäytyä syrjään. Vihdoinkin vuonna 1978 Irlannin Kennelklubi hyväksyi punavalkoisen omana rotunaan. IKC antoi rotuyhdistyksille Iris Red&WHITE Setter Field&Show society ja The Red Setter Club tehtäväksi laatia rotumääritelmä punavalkoiselle. Lopullinen rotumääritelmä sinetöitiin vuonna-1984, merkittäviä eroja siinä ei ollut Mrs Cuddyn versioon vuodelta 1944 verrattuna rotumääritelmässä painotetaan asiaankuuluvasti, että punavalkoinen on ja tulee pysyä KÄYTTÖKOIRANA.
Kasvattajat jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet punavalkoisten irlanninsettereiden tulemiseen Dermot Mooney. (Winnowing) Hänen ensimmäinen punavalkea setterinsä oli narttu nimeltä Charleville Beaty. Narttu astuttiin punaisella uroksella nimeltä Kilshanning Ranger ja tuloksena narttu nimeltä Tristar astutettiin Pat Keenanin Glenkeen Sandyllä, joka oli punainen koira suurilla valkoisilla laikuilla. Tästä yhdistelmästä jäi narttu nimeltä Winnowing Breeze, joka otettiin mukaan viralliseen palautusohjelmaan ja astutettiin Moanruad Brendanilla-Punaisella irlanninsetterillä, joka on todennäköisesti vaikuttanut eniten nykyiseen irlanninsetterikantaan. Tuloksena oli viisi punavalkoista pentua.
Jonh Kerr Jonh on kasvattanut punavalkoisia irlanninsettereitä yli 30 vuotta. Hän on matkustellut paljon Irlannissa ja kerännyt tietoa eri linjoista. Yksi Jonhin kennelin kantakoirista on Finn of the Fairy Host ,jonka isä on kuuluisa Waydown Sandy. Jonh on kehittänyt erittäin hyvän käyttökoira linjan, joka on myös väriltään että ulkomuodoltaan on standaarin mukainen. Jonhin Kerrin kasvattamasta Rushfield Whinistä tuli kantanarttu Vincent Brennanin kenneliin.
Cannon Doherty (Sheephin) Cannon Doherty piti vuosien ajan yllä metsästystarkoitukseen punaisten settereiden linjaa, jossa esiintyi paljon valkoista väriä ja josta aika ajoin syntyi punavalkeita koiria. Narttu nimeltä Shott II astutettiin Glenkeen Sandyllä ja pentueeseen syntyi kaksi punavalkeaa koiraa. George meni Mrs Cuddylle ja Heidi Alan Ann Gormleylle, jossa siitä tuli Meudon-kennelin kantanarttu. Vaikka Cannon Doherty oli vuoteen 1981 enemmän kiinnostunut metsästämisestä alkoi hän suuntautua enemmän näyttelytoimintaa - ehkä punavalkoisen irlanninsetterin palautusohjelman innoittamana. Hän kampanjoi Heidi ja Harleguin of Knockallan pojan Meudon Blazen muotovalioksi 1985. Tämän jälkeen Cannon Doherty on kasvattanut muutamia hyviä näyttely ja käyttökoiria.
FCI hyväksyi Punavalkoisen Irlanninsetterin rotumääritelmän vuonna 1989.
Suomeen tuli ensimmäiset punavalkoiset setterit vuonna 1992 Englannista ja Ruotsista. Saman vuoden lopulla syntyi ensimmäinen pentue yhdistelmästä Astarte Patrick - Shannonlee Little Grebe Kasv M.Fairhurst.
1992 Syksyllä nähtiin ensimmäiset P.V:setterit kenttäkokeissa. Sen jälkeen niitä on nähty vuosittain muutamia yksilöitä kokeissa. Parhaiten menestynyt Ballynawn Bawn Leonard Derby2.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Kanakoirakerho VIRALLINEN ROTUJÄRJESTÖ
- is-jaos

