Aristide Briand
Wikipedia
Aristide Briand (28. maaliskuuta 1862–7. maaliskuuta 1932) oli ranskalainen valtiomies, yksitoista kertaa pääministeri vuosina 1909–1929 ja ulkoministeri vuodesta 1925. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon 1926.
Briand oli syntyisin Nantesista, majatalon pitäjän poika. Hän opiskeli Saint-Nazairessa, Nantesissa ja Pariisissa, ja valmistui lakimieheksi. Hän lähti varhain politiikaan, kirjoitti anarkistien Le Peupleen ja myöhemmin Laterneen, Petite Républiqueen ja myöhemmin sosialistien L'Humanitéen, jota hän oli perustamassa.
Briand kannatti ammattiliittoja ja syndikalismia, joka kannatti poliittisen muutoksen saamista aikaan yleislakolla. Briand yritti parlamenttiin 1893 ja 1895, muttei valittu. Syndikalisteista hän siirtyi Jean Jaurèsin sosialistipuolueeseen (Parti socialiste français). Vuonna 1902 Briand valittiin edustajainhuoneeseen.
Briandille tärkein asia oli valtion ja kirkon erottaminen toisistaan. Hän osoitti myös sovittelukykynsä, josta tuli kuuluisaksi, järjestäessään katolilaisten ja papiston vastustajien välejä. Hän hylkäsi sosialistien periaatteen olla osallistumatta porvarillisiin hallituksiin ja tuli erotetuksi yhdistyneestä sosialistipuolueesta ottaessaan vastaan koulutuksen ja kirkkojen ministerin salkun Sarrienin radikaali- ja tasavaltalaispuolueen hallituksessa 1906. Clemenceau otti hänet oikeusministeriksi, ja pääministeri Briandista tuli Clemenceaun tappion myötä 1909. Pääministerinä hän hyökkäsi radikaalipuoluetta vastaan ja sai sosialistipuolueen vihat ylleen käsitellessään kovakouraisesti militantteja ammattijärjestöjä ja murtaessaan rautatietyöläisten lakon.
Pääministerinä Briand toimi 1909–1911, 1913, 1915–1917, 1921–1922, 1925–1926 ja 1929. Oikeistolaisempana häntä alettiin pitää kun hän kannatti konservatiivi Raymond Poincarén valintaa kolmannen tasavallan presidentiksi (1913–1920), toimi tämän pääministerinä ja pidensi asevelvollisuusajan kolmeen vuoteen.
Ensimmäinen maailmansota aloitti sen kehityksen, jonka myötä Briand hyväksyttiin taas myös vasemmistossa. Hänen toimintansa pääministerinä 1915–1917 ei ollut erityisen menestyksekästä. Kautensa jälkeen Briand ei voinut hyväksyä sodan valtavaa verenvuodatusta ja alkoi tunnustella rauhaa itävaltalaisten kanssa. Marraskuussa 1917 pääministeriksi tullut Clemenceau oli kuitenkin taipumaton ja Briand hiljennettiin, jopa niin, ettei häntä otettu mukaan 1919 rauhanneuvotteluihin. Briand palasi politiikkaan johtamalla kampanjan, joka esti Clemenceaun valinnan presidentiksi. Tammikuussa 1921 hän palasi pääministeriksi ja otti myös ulkopolitiikan hoitoonsa.
1920-luvulla Briandista oli tullut kunnioitettu kansainvälinen johtaja. Hän osallistui Lontoon (1921) ja Cannesin (1922) konferensseihin, valvoi Versaillesin rauhan toimeenpanoa, riitaantui presidentti Alexandre Millerandin kanssa Saksalle asetetuista raskaista ehdoista ja erosi 1922, mutta palasi valtaan 1925. Tällä välin Poincaré oli miehityttänyt 1923 Saksan Ruhrin alueen sotakorvausten maksamattomuuden vuoksi. Ulkoministerinä Briand toimi vuodesta 1925 lähes kuolemaansa saakka.
Ulkoministerinä hän toimi läheisesti Yhdysvaltain Frank B. Kelloggin, Britannian Austen Chamberlainin ja Saksan Gustav Stresemannin kanssa.
Vuonna 1925 sovittiin Saksan länsirajat Locarnon sopimuksessa, joka toi Saksan jälleen kansainväliseen yhteistyöhön. Briand vaikutti Kansainliitossa edistäen aseistariisuntaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän sai Stresemannin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon 1926. Vuonna 1928 tehtiin hänen aloitteestaan Kelloggin–Briandin sopimus, joka kielsi sodan kansainvälisen politiikan välineenä. Vuonna 1930 Briand esitti Pan-Eurooppa-suunnitelman.
Briandia ei valittu tasavallan presidentiksi toukokuussa 1931 ja tammikuussa 1932 hänet syrjäytti ulkoministerin paikalta Pierre Laval. Briand kuoli yllättäen kuusi viikkoa myöhemmin.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- elämäkerta Nobel-sivustolla (englanniksi)

