Carl Gustaf Emil Mannerheim
Wikipedia
| Suomen valtionhoitaja Suomen 6. presidentti |
|
|---|---|
| Varapresidentti | {{{varapresidentti}}} |
| Virassa | (Suomen valtionhoitajana 12.12.1918 - 26.7.1919) Tasavallan presidenttinä 4.8.1944 – 11.3.1946 |
| Edeltäjä | Risto Ryti |
| Seuraaja | J. K. Paasikivi |
| Syntymäaika | 4. kesäkuuta 1867 |
| Syntymäpaikka | Askainen |
| Kuolinaika | 28. tammikuuta 1951 |
| Kuolinpaikka | Lausanne (Sveitsissä) |
| Puolue | (sitoutumaton porvari) |
| Puoliso | (ajalla 1892-1919) vapaaherratar Anastasia Nikolajevna Arapova (1872-1936) |
Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4. kesäkuuta 1867 Askaisissa, k. 28. tammikuuta 1951 Sveitsin Lausannessa) oli suomalainen ammattisotilas, Suomen valtionhoitaja 1918–1919, puolustusvoimain ylipäällikkö 1918, 1919, 1939–1946 ja kuudes tasavallan presidentti 1944–1946.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
[muokkaa] Venäjän armeijassa
Gustaf Mannerheim aloitti sotilasuransa kadettina Suomen kadettikoulussa Haminassa, mutta tuli sieltä erotetuksi syyllistyttyään luvattomaan poistumiseen. Tämän jälkeen hän luki yksityisesti ylioppilaaksi ja saattoi tuoreen ylioppilastodistuksensa turvin hakeutua Pietariin Venäjän armeijaan Nikolajevin ratsuväkikouluun, josta hän valmistui 1889. Mannerheim aloitti palveluksen kornettina palveluspaikkanaan 15. Aleksandran rakuunarykmentti Puolassa. Tammikuussa 1891 Mannerheim sai siirron takaisin Pietariin keisarinna Maria Fjodorovnan Chevalier-kaartiin.
Pietarissa ollessaan Mannerheim avioitui Anastasia Nikolajevna Arapovan kanssa, mikä päätti taloudellisista vaikeuksista koko ikänsä kärsineen Mannerheimin taloudelliset ongelmat. Tästä liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie ja Sophie. Kaartissa palvellessaan Mannerheim toimi jonkin aikaa hovin ylitallimestarina ja harjoitti ammattimaista hevoskauppaa. Avioliitto ei muodostunut onnelliseksi, Mannerheim ei ollut erityisen uskollinen aviomies.
Anastasia Arapova karkasi vuonna 1904 kotoaan Kiinan kautta Yhdysvaltoihin mukanaan molemmat lapset. Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan vasta vuonna 1919 Tornion käräjäoikeudessa. 700-sivuisessa muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen yhden lauseen. Avioliitto saattoikin olla Manneheimille vain keino parantaan taloudellista tilannettaan ja edetä upseerin uralla.
Lokakuussa 1904 Mannerheim siirrettiin 52. Njezhinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä. Hän osallistui 1904–1905 käytyyn Venäjän-Japanin sotaan johtaen kasakka- ja paimentolaisratsuväkeä suurta henkilökohtaista urheutta osoittaen. Hänet ylennettiinkin everstiksi Mukdenin taistelussa osoitetun urheuden ansiosta, mutta Mannerheim joutui kärsimään Gustaf-veljensä radikaalien mielipiteiden vuoksi tietystä poliittisesta epäluulosta. Sodasta palattuaan hän vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa ennen kuin lähti 1906 kansantieteelliseksi matkaksi naamioidulle tiedusteluretkelle Keski-Aasiaan ja Kiinaan. Matkalla Mannerheim oppi kiinan kielen. Ratsain tehty matka kesti kaksi vuotta ja oli sotilaallisilta tuloksiltaan menestys. Tieteelliset tulokset olivat myös yllättävän suuret. Mannerheim oli ottanut peiteroolinsa vakavasti ja kerännyt suuren määrän kansantieteellistä aineistoa aiemmin lähes tutkimattomilta seuduilta. Onnistunut tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen poistivat Mannerheimin yltä epäluulon häivän ja toivat hänet suoraan keisarillisen suosion piiriin. Mannerheim siirrettiin jälleen Puolaan 13. Vladimirin ulaanirykmentin komentajaksi. Ylennys kenraalimajuriksi tuli 1910 ja kaartinratsuprikaatin komentajuus 1913.
Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim palveli ratsuväkikomentajana Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla. Ammatillisesti alue oli mielenkiintoinen, sillä sodan alkuvaiheissa Itävalta-Unkarin rintama oli ainoa rintamanosa, jossa ratsuväkeä käytettiin sen tarkoituksen mukaisesti tiedusteluun ja liikkuvaan sodankäyntiin. Kunnostauduttuaan taistelussa itävaltalaisunkarilaisia vastaan hänelle myönnettiin joulukuussa 1914 yksi Venäjän korkeimpia kunniamerkkejä, neljännen luokan Pyhän Yrjön Risti. Vuonna 1915 hänestä tuli 12. ratsuväkidivisioonan komentaja ja kesällä 1917 6. ratsuväkiarmeijakunnan komentaja. Kenraaliluutnantiksi hänet oli ylennetty virallisesti saman vuoden huhtikuussa, mutta ylennys annettiin takautuvasti vuodesta 1915. Samalla Mannerheim joutui poistamaan univormustaan keisarillisen seurueen tunnukset, sillä kenraaliluutnantit eivät perinteisesti kuuluneet keisarin seurueeseen. Tämä todennäköisesti pelasti Mannerheimin hengen, sillä kyseiset aristokraattiset tunnukset olivat kantajalleen hengenvaaralliset maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä anarkiassa. Mannerheim ei hyväksynyt maaliskuun vallankumousta ja kieltäytyi vannomasta valaa väliaikaiselle hallitukselle. Hän tuki melko avoimesti vastavallankumousta, minkä vuoksi väliaikainen hallitus piti häntä epäluotettavana. Syyskuussa 1917 Mannerheim siirrettiin reserviin ja Suomen itsenäistyttyä hän anoi eroa Venäjän armeijasta joulukuussa 1917.
[muokkaa] Suomen itsenäistyminen
Kun Mannerheim oli palannut Suomeen, hänet nimitettiin suojeluskunnista ja vapaaehtoisista koottujen Suomen tasavallan joukkojen ylipäälliköksi. Hän johti valkoista armeijaa Suomen sisällissodassa kapinaan nousseita punaisia ja heitä tukemaan jääneitä vapaaehtoisia venäläisiä vastaan. Saksalaisten avunantoon Mannerheim suhtautui negatiivisestilähde?, mutta hänen vastustuksestaan huolimatta Suomen laillinen hallitus (senaatti) sitä pyysi.
[muokkaa] Sisällissodan jälkeinen aika
Sisällissodan jälkeen Mannerheim vastusti hallituksen yhä jatkunutta saksalaismielistä ulkopoliittista suuntausta ja saksalaisen kuninkaan valintaa.lähde? Näistä syistä Mannerheim erosi ylipäällikkyydestä 29. toukokuuta 1918 ja lähti ulkomaille.lähde? Saksan romahdettua poliiittinen tilanne muuttui täysin, Suomelle valittu kuningas kieltäytyi ottamasta tehtävää vastaan ja Mannerheim sai hallitukselta tehtävän neuvotella Suomen ulkopoliittisista suhteista Ranskassa ja Englannissa. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja eduskunta valitsi Mannerheimin hänen seuraajakseen. Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 26. heinäkuuta 1919), ja vahvisti tässä ominaisuudessa vuoden 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon.
Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentin vaalin Kaarlo Juho Ståhlbergia vastaan 25. heinäkuuta 1919. Ståhlberg itse uskoi Mannerheimin valintaanlähde?. Vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä sekä Relander ja Tanner kumpikin yhden äänen.
Sisällissodan jälkeinen suhtautuminen kansanjoukkojen keskuudessa oli ristiriitaista – valkoinen puoli piti häntä isänmaan sankarina, kun vastaavasti hävinnyt punainen puoli piti häntä verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi. Mannerheim ei varsinaisesti ollut osallisena sisällissodan jälkiselvittelyiden julmuuksissalähde? ja yritti määräyksillään jonkin verran vähentää niitälähde?, mutta hän ei toisaalta myöskään tarttunut julmuuksien estämiseen koko tarmollaan.
Erottuaan valtionhoitajan tehtävästä Mannerheim omistautui maanviljelykseen ja Suomen terveydenhoidon kehittämiseen Suomen punaisen ristin puheenjohtajana. Lisäksi hän perusti Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton, jonka tehtäväksi tuli uuden, terveen sukupolven kasvattaminen sodan runtelemaan maahan. Liitto toimi epäpoliittisesti kaikkien kansanryhmien lasten terveydenhuollon kehittämiseksi ja edisti osaltaan kansalaissopua. Toisaalta Mannerheim oli koko 1920-luvun erilaisten spekulaatioiden kohteena. Oikeistopiirit vaativat hänen nimittämistään mm. suojeluskuntien ylipäälliköksi tai diktaattoriksi. Mannerheim itse ei osallistunut näihin kaavailuihin, muttei toisaalta asettunut niitä vastaankaan. Mäntsälän kapinan aikana Mannerheim ei ottanut kantaa hallituksen puolesta tai sitä vastaan.
Suomen melko liberaali hallitus suhtautui Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja piti hänet ilman julkista virkaa, kunnes kokoomuslainen tasavallan presidentti Svinhufvud pyysi häntä ryhtymään puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1931. Suomen ensimmäiseksi (ja ainoaksi) sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä 1933.
[muokkaa] Ylipäällikkö toisen maailmansodan aikana
Lokakuussa 1939 Mannerheimistä tuli ensimmäinen puolustusvoimain komentaja (aiempi virkanimike oli sotaväen päällikkö) ja talvisodan syttyessä Mannerheim nimitettiin armeijan ylipäälliköksi. Hän järjesti päämajansa Mikkeliin. Esikuntapäällikökseen mannerheim nimitti Kenraaliluutnantti Aksel Airon. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana talvisodan hallituksessa, jonka erottua 27.3.1940 Waldenista tuli seuraavien hallitusten ja sota-ajan puolustusministeri. Mannerheim itse vietti suurimman osan talvi- ja jatkosodasta Mikkelissä tehden ajoittain tarkastuksia rintamalla.
Välirauhan ja jatkosodan aikana Mannerheim jatkoi toimessaan ja sai 1942 ainoan myönnetyn Suomen marsalkan arvonimen 75-vuotisjuhliinsa liittyen [1]. Samoilla juhlilla "Marski" koki korkealla tasolla tapahtuneen huomionosoituksen kun Saksan diktaattori Adolf Hitler saapui yllättäen onnittelukäynnille.[2], [3], [4]
Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi tasavallan presidentti Risto Ryti solmi ns. Ribbentrop-sopimuksen, jolla hän sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon, Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Mannerheimistä tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla tasavallan presidentti ja hän solmi rauhan Neuvostoliiton ja Iso-Britannian kanssa. Tämän jälkeen hän aloitti sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä.
[muokkaa] Mannerheimin sairastelu, ero ja kuolema
Varmistuttuaan ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 1946 ja vietti suuren osan jäljellä olevasta elämästään Sveitsissä.
Carl Gustaf Emil Mannerheim kuoli Lausannessa, Sveitsissä vuonna 1951. Mannerheim on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.
[muokkaa] Kunnianosoitukset
Mannerheim lienee eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut lukuisia korkea-arvoisia ulkomaalaisia kunniamerkkejä ja mm. suomalaisista ritarikunnista viisi suurristia, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä: 1. luokan Mannerheim-risti (myönnetty vain kahdesti, Mannerheimille ja jalkaväenkenraali Erik Heinrichsille) ja 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhoin (myönnetty vain kerran, Mannerheimille).
Ainakin seuraavat ulkomaiset ritarikunnat myönsivät Mannerheimille korkeimman kunniamerkkinsä, suurristin: Ruotsin Kuninkaallinen Miekkaritarikunta (1918), Brittiläisen imperiumin ritarikunta (1938), Ranskan Kunnialegioona (1939), Saksan Kotkan ritarikunta (1939), Unkarin Ansioritarikunta (1942), Japanin Nousevan Auringon ritarikunta (1942), Kroatian Kuningas Zvonimirin Kruunuritarikunta (1942). Marsalkka oli myös seuraavien arvostettujen yksiluokkaisten ulkomaisten ritarikuntien jäsen: Ruotsin Serafim-ritarikunta (1919), Tanskan Elefanttiritarikunta (1919).
Helsingin pääkatu Heikinkatu muutettiin Mannerheimintieksi marsalkan 75-vuotispäivän kunniaksi 1942. Lisäksi lukuisissa muissa suomalaisissa kaupungeissa on Mannerheiminkatuja ja -teitä. Vuonna 1919 Suomen Partioliitto kutsui Mannerheimin Suomen ensimmäiseksi kunniapartiolaiseksi. Elokuussa 1933 Mannerheim otti vastaan partioliikkeen perustajan Lordi Robert Baden-Powellin tämän Suomen vierailullaan. Mannerheimin mukaan on nimetty myös yksi Suomen Partiolaisten ansiomerkki, Mannerheim-solki.
[muokkaa] Muistomerkkejä
Mannerheimille on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Helsingin patsas rahoitettiin suuren kansalaiskeräyksen tuotolla ja sen veistäjästä järjestettiin kilpailu, jonka voitti professori Aimo Tukiainen. Hänen veistämänsä ratsastajapatsas paljastettiin vuonna 1960 Mannerheimintien varrella, paikalla jossa valkoisen armeijansa kärjessä ratsastanut Mannerheim oli lausuttu tervetulleeksi Helsinkiin vuonna 1918. Lahtelainen kuvanveistäjä Veikko Leppänen oli saanut kilpailussa kunniamaininnan, ja Lahdessa perustettiin oma patsastoimikunta joka keräsi varat veistoksen pystyttämiseksi kaupunkiin. Leppäsen veistämä Mannerheimin ratsastajapatsas paljastettiin 1959 Lahden asema-aukiolla.
Tampereella on kiistelty, usein töhrimisen kohteeksi joutunut Mannerheimin patsas. Evert Porilan 1939 veistämä ja vapaussotureita edustaneen Tampereen seudun Rintamamiesyhdistyksen tilaama patsas oli tarkoitus pystyttää Tammerkosken rannalle, mutta kaupunginvaltuusto kielsi tämän, koska Mannerheim oli kuvattu vuoden 1918 aikaisessa sotilasasussaan. Viivytyksien jälkeen veistos paljastettiin 4. kesäkuuta 1956 kahdeksan kilometrin päässä keskustasta Vehmaisten Mannerheiminkalliolla, jolla Mannerheimin kerrottiin vuonna 1918 katselleen Tampereen valtausta.
Myös päämajakaupunki Mikkelissä on kiistelty Mannerheimin patsas. Veistos tilattiin kuvanveistäjä Kalervo Kalliolta marsalkan 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1967 ja se oli tarkoitus sijoittaa Mikkelin torille, mutta se pystytettiin vastustuksen vuoksi syrjemmälle. Vuonna 2003 patsas kuitenkin siirrettiin alun perin suunnitellulle paikalleen torille.
Territetissä Sveitsissä Montreuxin länsipuolella on Mannerheimin kunniaksi pystytetty muistomerkki.
[muokkaa] Kirjallisuus
- Paavo Friman: Mannerheimin matkassa (Ajatus Kirjat 1999, uudistettu laitos 2004, ISBN 951-20-6675-9)
- Paavo Friman ja Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus Kirjat, 2002, ISBN 951-566-069-6)
- Lasse Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat, 2004, ISBN 951-20-6659-9)
- Ritva Lehmusoksa, Risto Lehmusoksa: Mannerheimin pöydässä (Ajatus Kirjat, 2003, ISBN 951-20-6419-9)
- Veijo Meri: C.G. Mannerheim: Suomen marsalkka.
- Leonid Vlasov: Mannerheim — tsaarin kenraali 1914 – 1917. (Gummerus, 1996, ISBN 951-20-4688-1)
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Mannerheim- internet-projektin kotisivut
- Suuret suomalaiset - Mannerheim
- Päämajakoulun Mannerheim-sivut
- Kansallisbiografia
| Suomen presidentit | |
| K. J. Ståhlberg | Lauri Kristian Relander | Pehr Evind Svinhufvud
Kyösti Kallio | Risto Ryti | Carl Gustaf Emil Mannerheim |
- Yleisradion Kansallinen äänigalleria: [5] virkaanastujaispuhe 4. elokuuta 1944
| Edeltäjä: - Hugo Viktor Österman |
Puolustusvoimain komentaja 1918 1939–1944 |
Seuraaja: Karl Fredrik Wilkman Axel Erik Heinrichs |

